torstai 10. heinäkuuta 2014

Saatan sittenkin tietää, mikä musta tulee isona.

Nyt ollaan kuulkaas jännän äärellä. 

Mun riemulla ei ollut rajaa, kun posti toi viime viikolla paksun kirjekuoren, joka piti sisällään mm. tämän:

Jess, läpi meni! Minä lähden lukemaan rakennusmestariksi. Se taasen rykäisi liikkeelle melkoisen muutosten sarjan: mulla on huomenna viimeinen koulupäivä nykyisessä oppilaitoksessani, mikä on omallalaillaan melko haikeaa sekin, koska osuin samaan ryhmään muutaman tosi hyvän tyypin kanssa. Se suurempi muutos on tietenkin sitten paikkakunnan vaihdos: olen koko pienen ikäni asunut Salossa, ja kuun vaihteeseen mennessä pitäisi saada omaisuus raijatuksi Turkuun. Vaikka ajatusta on ehtinyt pyöritellä mielessä jo pidemmän tovin, tuntuu se silti jotenkin todella epätodelliselta ajatukselta. Pientä konkreettisuutta siihen toi eilinen puhelintuokio, kun irtisanoin sähkösopparin ja nettiliittymän. Vaikka mä olen Turussa vietellyt jo pidemmän aikaa kaikki viikonloppuni muutenkin, en tahdo millään sisäistää sitä, että olen nyt ihan oikeasti lähdössä. 

Ja vaikka olenkin innoissani, ajatus itse muutosta on melkolailla vastenmielinen. Muuttohan nyt on itsessään jo ihan vihoviimeistä puuhaa. Tavallista vastenmielisemmäksi juuri tämän muuton tekee se, että olen tähän saakka majaillut yksin 73neliön paritalokolmiossa. Nyt mun pitäisi mahtua toisen kanssa kolmisenkymmentä neliötä pienempään kotiin. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta saan minä aika rankalla kädellä karsia omaisuuttani. 

Näissä merkeissä mä sitten kaavin äsken vaatehuoneestani kaikki "mä käytän tätä vielä joskus", "mä mahdun tähän vielä joskus" ja "ei se haittaa että näillä kengillä ei pysty kävelemään kun nää on näin kauniit"-yksilöt ja hinnoittelin ne maanantain kirppisreissua varten. Kyllä särki sydäntä liimailla hintalappua vaikkapa omiin ylppärikenkiinsä (kuvassa nuo harmaat), mutta eiköhän se ole aika antaa niille mahdollisuus päästä vihdoin oikeen käyttöönkin. 

Että sellaista kuuluu mun elämään! Se on kumma, miten yhtenä hetkenä tuntuu siltä että elämä junnaa paikallaan eikä mene eteenpäin millään, ja yhtäkkiä sitä pitääkin pistää kaikki uusiksi. Mutta kyllä vaan nämäkin muutokset tekevät mut ihan hirveän onnelliseksi. Siitäkin huolimatta, että jatkossa koiran halutessa yöllä ulos mun onkin laskeuduttava kahdeksannesta kerroksesta, eikä vaan möyrittävä silmät sikkuralla takaovelle. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...