Pastellipilkut

En edes muista, koska olisin viimeksi käyttänyt strasseja. Ne eivät pysy mulla normaalisti edes saman päivän iltaan saakka, joten koko homma tuntuu menevän aina hukkaan. Nyt mulla on kuitenkin taas vaihteen vuoski geelikuorrutukset, joten päätin kokeilla! Saas nähdä miten pysyvät.

Flormar: 344, Models own: Pastel pink, Jade stone

Otsikon keksiminen on näköjään pitkän tauon jälkeen vielä vaikeampaa

Ihastelin tuossa äsken tuoreita ja kauheen kimaltavia kynsiäni, kun päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus että hei, mähän voisin ihan jopa postata näistä. Vaikkakin kuvaa tuijotellessani kävi mielessä että ei oo kyllä laadulla ainakaan pilattu, ja että ompas mulla kuivat kynsinauhat ja viitsiikö sitä muutenkaan, kun nää glitterhommat on kuitenkin täällä niin nähty. Mutta kyllä mä kuitenkin nyt viitsin!

Eveline; 245, Models Own: Pink fizz, Northern lights, Ibiza mix

Tällainen vapaamman tekstin tuottaminen tuntuu jotenkin ihan hirveän vaikealta. Viime postauksen jälkeen en ole naputellut oikeastaan muita kuin koulutöitä, ja ne nyt ovat tyyliltään aikalailla erilaisia. Infopitoisia, tiiviitä ja töksähteleviäkin. Mä en muistanut edes imageshack-tilini salasanaa, ja laiskuuksissani lykkäsin kuvan vaan suoraan Bloggerin kautta. Mutta ehkäpä tää tästä taas lähtee vetreytymään.

Taidan kuitenkin jättää kuulumiset ja muut jaarittelut toiseen kertaan. Me lähdetään ylihuomenna reissuun, ja tässä ois vielä sata ja yksi asiaa ajateltavana ja hoidettavana. Lento lähtee niin törkyisen aikaisin, että hilpaistaan Vantaalle jo huomenissa, joten tässä pitäisi kait olla pikkuhiljaa jo perillä siitä, mitä kaikkea pakkaa mukaan. Oon vaan ihan solmussa koko homman kanssa. Mun viime ulkomaanmatkasta on aikaa niin paljon, ettei mun oo itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään, pakattiin rinkan sijasta matkalaukkuun ja piti vaan hypätä kotipihalla taksiin. Nyt sitä huomaa, ettei mulla taida olla ihan hirveesti käytännöllisiä vaatteita (niin paljon kun sitä inhoankin myöntää, mutta ois varmaan helpompaa, jos mukaan vois pakata vaan kourallisen paitoja jaloissa olevien farkkujen kaveriksi), että mun pitää puristella ja tiristellä shampoot sun muut pienen pieniin putiloihin että ne kelpaa käsimatkatavaroihin ja ties mitä muuta huomioonotettavaa, jota en ole tajunnut vielä edes ajatella! Voi apua. Mutta ehkä tästä hengissä selvitään.

Saatan sittenkin tietää, mikä musta tulee isona.

Nyt ollaan kuulkaas jännän äärellä. 

Mun riemulla ei ollut rajaa, kun posti toi viime viikolla paksun kirjekuoren, joka piti sisällään mm. tämän:

Jess, läpi meni! Minä lähden lukemaan rakennusmestariksi. Se taasen rykäisi liikkeelle melkoisen muutosten sarjan: mulla on huomenna viimeinen koulupäivä nykyisessä oppilaitoksessani, mikä on omallalaillaan melko haikeaa sekin, koska osuin samaan ryhmään muutaman tosi hyvän tyypin kanssa. Se suurempi muutos on tietenkin sitten paikkakunnan vaihdos: olen koko pienen ikäni asunut Salossa, ja kuun vaihteeseen mennessä pitäisi saada omaisuus raijatuksi Turkuun. Vaikka ajatusta on ehtinyt pyöritellä mielessä jo pidemmän tovin, tuntuu se silti jotenkin todella epätodelliselta ajatukselta. Pientä konkreettisuutta siihen toi eilinen puhelintuokio, kun irtisanoin sähkösopparin ja nettiliittymän. Vaikka mä olen Turussa vietellyt jo pidemmän aikaa kaikki viikonloppuni muutenkin, en tahdo millään sisäistää sitä, että olen nyt ihan oikeasti lähdössä. 

Ja vaikka olenkin innoissani, ajatus itse muutosta on melkolailla vastenmielinen. Muuttohan nyt on itsessään jo ihan vihoviimeistä puuhaa. Tavallista vastenmielisemmäksi juuri tämän muuton tekee se, että olen tähän saakka majaillut yksin 73neliön paritalokolmiossa. Nyt mun pitäisi mahtua toisen kanssa kolmisenkymmentä neliötä pienempään kotiin. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta saan minä aika rankalla kädellä karsia omaisuuttani. 

Näissä merkeissä mä sitten kaavin äsken vaatehuoneestani kaikki "mä käytän tätä vielä joskus", "mä mahdun tähän vielä joskus" ja "ei se haittaa että näillä kengillä ei pysty kävelemään kun nää on näin kauniit"-yksilöt ja hinnoittelin ne maanantain kirppisreissua varten. Kyllä särki sydäntä liimailla hintalappua vaikkapa omiin ylppärikenkiinsä (kuvassa nuo harmaat), mutta eiköhän se ole aika antaa niille mahdollisuus päästä vihdoin oikeen käyttöönkin. 

Että sellaista kuuluu mun elämään! Se on kumma, miten yhtenä hetkenä tuntuu siltä että elämä junnaa paikallaan eikä mene eteenpäin millään, ja yhtäkkiä sitä pitääkin pistää kaikki uusiksi. Mutta kyllä vaan nämäkin muutokset tekevät mut ihan hirveän onnelliseksi. Siitäkin huolimatta, että jatkossa koiran halutessa yöllä ulos mun onkin laskeuduttava kahdeksannesta kerroksesta, eikä vaan möyrittävä silmät sikkuralla takaovelle. 

Heipä hei pitkästä aikaa! Aikaa on päässyt vierähtämään kuukausikaupalla ohi ihan huomaamatta, ja ykskaks sitä onkin taas kesä ja voisi leikitellä kaikilla ihanilla värillä ja kimalluksilla niin että ne pääsisivät täysin oikeuksiinsa, mutta mutta...

Jep, ne ovat ihan hirvittävässä kunnossa, vähän niinkuin viime(vuotisessa) postauksessa varovasti ennustelinkin:D Eivät perhanat vaan jaksa pitää pituuttaan vasaraa heilutellessa sitten millään. Lakkausinto itsessäänkin on ollut vähän hakoteillä, kun eivät ne arkea kuitenkaan kestä. Onneksi kuvassa on sentään tuttuun tapaan koirankarva, että joku asia on sentään ennallaan.

Mutta jos kynsien onnetonta kohtaloa ei oteta huomioon, niin mulle kuuluu oikein hyvää! Ja vaikka sormenpäiden jatkeista ei saakkaan tällä hetkellä juttua aikaiseksi, oon saanut viimeaikoina itseni useampaan kertaan kiinni pohdiskelemasta, miten kivaa tästä tai tuosta ois kirjoitella blogiin, ja harkitsin hetken uuden pykäämistä, jotta voisin jättää Liukuvärjätyn edelleen ihan vaan kynsille pyhitetyksi sopukaksi. Mutta mitä sitä suotta. Mun pitää vielä vähän pohdiskella miten toteutan jatkossa tunnisteet sun muut, mutta en ole vanhoja postauksia hukkaamassa mihinkään. Heivaan vaan jatkossa kaikki omat rajoitteeni siitä, mistä voin kirjoittaa ja mistä en.